Äiti muutti kaupunkiin

04.02.2015
Kävin pieneltä kylältä joka toinen viikko kaupungissa, kun lapset oli isällään.

Aina kun palasin kylälle niin masennuin ja exän kiusaaminen minua kohtaan alkoi.  En nähnyt valoa enkä värejä vaikka yritin ajatella positiivisesti.

Kaupungissa sain olla rauhassa kaikelta, kukaan ei tuntenut minua. sain mennä kaupoille rauhassa, se kasvatti itsevarmuutta. istuin kahviloissa ja kävelin uusia lenkkimaisemia. 

Mietin onko minulla oikeus olla onnellinen vaikka on paljon surua, onko minulla oikeus tavoitella onnea?

Sain itsevarmuutta paljon, kun olin yksin. keräsin voimia tulevaan ja aloin nähdä värejä luonnossa. näin ihmisten hyvyyden ja pahuuden. Aloin voimaan pikku hiljaa hyvin kaupunki viikkojen aikana ja se näkyi myös peilikuvassa ja valokuvista näin että olen hyvin voivan näköinen

Kävin treffeilläkin ja tietty tietyin kriteerein..  ystävä patisti minua baareihin, enhän minä yksin sinne voi mennä? Rohkenin kuitenkin ja menin, tutustuin uusiin ihmisiin. En käyttänyt alkoholia kävin selvinpäin baareissa, vihasin kaikkia örveltäjä humalaisia, jos ne erehty puhumaan kanssani häivyin nopeasti paikalta. Tanssin ja kattelin ihmisiä, koskaan ei tarvinnut olla yksin. löysin iloa elämään uudestaan, en ollut vuosiin juhlinut ilman pelkoa voin sanoa, että se oli ihanaa. olin oma itseni ja löysin itsestäni uusia puolia. Sain joskus viestiä sukulaiselta "voisit miettiä mitä julkaiset mediaan?" juoma kuvia?. kerroin hänelle, "kiitos, mutta en JUO NAUTIN elämästä SELVINPÄIN".  

Nautin ajasta samalla peläten, mitä huominen tuo tullessaan. 


Oli taas päätösten aika.. Kaupunki viikon ollessa taas ohi, näin ihanat lapseni.

Ahdistuin kuitenkin jostain syystä niin paljon ja vaan itkin, aina kun ajoin pikkukylälle ahdistus tuli jo ajomatkalla.

En löytänyt iloa mistään. Yritin käydä lenkillä, yritin nähdä kavereita tein kaikenlaista, jotta selviän. Tunteiden käsittely oli yllättävän vaikeaa. 


Olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. 

Sama ahdistuksen tunne ja oksentaminen alkoi. Itkien soitin äidilleni, että mitä teen.. 

Olenko hullu jos vuokraan asunnon kaupungista. 

En pysty hengittämään saati elämään täällä..

Äiti aina sanoo "TEE MITÄ SYDÄN SANOO"


Mitä sydän sanoo? 

Aloin vertailemaan asioita ja miettimään tulevaa ja sen hyviä asioita, mutta myös oli paljon ei niin hyviä asioita. 

Monesta asiasta en osannut edes pelätä tai uskovan tapahtuvan, ehkä hyvä niin.  Olen todella kova miettimään  ja vertailemaan asioita miinukset ja plussat paperille. teen myös usein niin, että jos vielä kerran tulee tämä tunne tila niin teen päätöksen.

Tunne tilojen toistuessa, tein päätöksen muutosta.. sain vuokra asunnon nopeasti. 

Pian aloin hoitamaan muuttoa, onneksi suurin osa tavaroista oli vielä jätekasseissa, kun en ollut jaksanut niitä tyhjentää, ehkä sisimmässä tiesin lähdön tuleva.

Kavereille kerroin edellisellä viikolla muutto aikeistani. He hämmästyivät kovasti, olivathan he juuri saaneet minut takaisin elämäänsä.

Vaikka välimatka ei ole järjettömän pitkä 200km.

Eivät ystävät ole käyneet kylässä tai kyselleet kuulumisia kahdeksan vuoden aikana. paljosta jouduin luopumaan päätösteni takia, mutta uskon että niin on tarkoitettu. Elämme itsemme takia, emme toisten takia.

Ehkä olisin kuitenkin tarvinnut ystäviä, toivonut että ne olisi kysellyt kuulumisia tai tullut käymään. Miksi vastuu näkemisestä jäi minulle?  


Menetin paljon, mutta minulla oli vihdoin vapauteni..