pieniä avun huutoja...

01.12.2022

Olin Ylä-astella, kun luokan valvoja ymmärsi, että kaikki ei ole hyvin. Hän pyysi kirjoittamaan kirjeen hänelle, koska huomasi jokin olevan vialla... Olen aina ollut parempi kirjoittamaan kun puhumaan. Kirjoitin hänen pyytämän kirjeen, mutta hän ei reagoinut ikinä mitenkään. Eli ei siitä ainakaan hyötyä ollut, odotin ehkä lastensuojelu ilmoitusta tai jotain puuttumista tai kommentoimista. kerroin kirjeessä perhe tilanteesta, asuin silloin yksin viikot, kun isä oli kaupungissa töissä, lähin siskoni asui poikaystävän luona. Elin itsenäisesti jo tuolloin, kävin koulua ja joskus lintsasin, allekirjoitin huoltajan  nimmarin lappuihin mihin pyydettiin allekirjoitus, kukaan ei seurannut koulun käyntiäni, ihme että pääsin läpi ja ehkä ne ei halunnut pitää minua yhtään ylimääräistä vuotta ylä-asteella. 

En ollut mikään ihanne oppilas

Muistan kun opettaja pyysi menemään tarkastuttamaan näön, koska menin aina takariville koulussa ja siristelin silmiä nähdäkseni taululle. menin ja hain itse soskusta maksu sitoumuksen laseihin, silloinkaan kukaan ei ihmetellyt ,missä vanhempani on. Äiti asui silloin 500 km päässä, ei hän osannut aavistaa kuinka yksin elin. silloin ei ollut kännyköitä käytössä, olin seiska luokalla. Hyvin omatoiminen olin jo silloin, sitä joutui pakon edessä olemaan. 


Odotin toista lastani ja oli ensinmäinen neuvola. piti täyttää kaiken maailman lomakkeita, tuli lomake missä kysyttiin perheen ALKOHOLIN käytöstä. mietin hetken vastaanko rehellisesti ja päätin vastata ja katsoa mitä käy? vastasin ja täti luki lapun ja pyysi lääkärin paikalle juttelemaan. Koskaan asialle ei tehty mitään, en tiedä mitä toivoin heidän tekevän, mutta se on heidän ammatti, ajattelin. Olisin tarvinnut tällä hiljaisella avunpyynnöllä apua, mutta ikinä asiasta ei enää puhuttu neuvolassa. tai jos puhuttiin, niin varmaan vähättelin asiaa. "kaikki hyvin" niinkuin aina sanon, pelkäsin kuitenkin mitä tulee tapahtumaan, jos he puuttuvat asiaan ja salaa toivoin että he puuttuisivat. näin kuitenkin, että heistä ei ole siihen. asia ei ikinä johtanut mihinkään. Olisi pitänyt olla rohkeampi ja vaatia apua rohkeammin, mutta en osaa.  

Ehkä aika ei ollut tuolloin oikea

Minulla on aina ollut monenlaisia ystäviä elämässä tai kavereita. On opettajaa, narkkaria, työtöntä, rikasta ja köyhää jokainen heistä on ihminen ja samaistun aina jokaiseen jollain tavalla. tulen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa toimeen tänä päivänäkin, tittelillä tai sukupuolella ei ole merkitystä se ei tee ihmistä paremmaksi tai huonommaksi. Jokaisessa elämän tilanteessa joku on aina vahvemmin läsnä ja arjessa mukana, monet vanhat kaverit jäi erottua ja muutettua kaupunkiin

Meillä ollessa öinen välikohtaus, lapsen saatua takasin nukkumaan ja yksi kusipää sammui öykkäröinnin jälkeen. menin keittiön lattialle istumaan ja etsimään apua netistä. googletin turvakodit mikä on lähin, en löytänyt mitään yhteystietoa mihin olisin ollut yhteydessä, olin ihan paniikissa. Mitä minun pitää tehdä, mitä on just tapahtunut? mitä tulee tapahtumaan?  Päätin laittaa viestin opettaja kaverille, kun hän oli paljon ollut sillä hetkellä elämässä mukana. Ajattelin hän jo viran puolesta olisi osannut puuttua asiaan tai auttaa minua. niin kuin kirjoitin aikaisemmin TITTELILLÄ ei ole väli.  SE MITÄ SILLOINEN YSTÄVÄ TEKI. vastasi viestiin ja kertoi exän veljelle, josta aiheutui meille seuraavalla viikolla iso riita ja veljen ja exän kanssa, ikinä kaveri ei puhunut aiheesta enää kanssani. Otin syyt niskoille ja sanoin että ei hätää, mitään ei ole tapahtunut. Huomasin että niistä kenestäkään ollut apua vain päin vastoin, he aiheutti meille enemmän ongelmia perheeseen. 

Elämässä, kun monta kertaa puhuu väärille ihmisille ja laittaa enemmän tai vähemmän avun huutoja. Heidän auttamattomuus saa sinut kokoajan vähemmän luottamaan ihmisiin.


 Ainut kuka sinua voi nopeiten auttaa on loppupelissä sinä itse.